Pikisaaren saha – tarina saaresta ja sahan synnystä

Kirjoittaja Lasse Koskelainen

Prologi: Tervan ja pien saari

Ennen kuin saarella oli virallista nimeä, sillä oli haju. Kesäisin, kun aurinko lämmitti rantakiviä, Voisalmen ja kaupungin välisen luodon yltä nousi tervan raskas, makea tuoksu. Sisämaasta Saimaan kautta tuodut tynnyrit pinottiin rantaan odottamaan ostajia, viipurilaisia kauppiaita. Lappeenrannan porvarit puhuivat Tervasaaresta, eikä kukaan kysynyt, miksi.

Heinäkuun 17. päivänä 1775 kaupungin raatihuoneella luettiin ääneen keisarillisen senaatin päätös. Kuusi pientä saarta tai luotoa luovutettiin kaupungille ”materiaalin ja tavaroiden varastointia ja säilyttämistä varten”. Pöytäkirjaan merkittiin nimet: Terva- eli Pikisaari, Pelto- eli Öljysaari, Katajasaari, Rapasaari ja kaksi nimetöntä luotoa. Kirjuri kirjoitti ”Pikisaari” vain varmuuden vuoksi, ehkä siellä joku oli pikeä keittänyt. Nimi odotti vielä tekijäänsä.

Tekijä tuli vuonna 1812, ja se oli nainen. Uljana Slastnikoff oli venäläissyntyinen leski, jonka miestä kaupungilla kutsuttiin maaorjakauppiaaksi, eikä sitä sanottu kohteliaasti. Hän ei pyytänyt neuvoja raatimiehiltä. Hän rakennutti saarelle keittämön, jossa tervasta keitettiin pikeä laivojen saumoihin.

Pikitehdas ei elänyt kauan. Kattilat jäähtyivät ja muurit sammaloituivat. Mutta pikinen savu oli ehtinyt tarttua saareen niin lujasti, että vanha nimi pyyhkiytyi pois. Tervasaaresta tuli Pikisaari, ja Pikisaareksi se jäi.

Viinan vuodet

Tervan ja pien jälkeen saarelle tuli viina.

Kauppias Aleksander Aleksandroff seisoi keväällä 1854 saaren eteläkärjessä lupapaperi kourassaan ja laski mielessään. Kaksi pannua: toiseen mahtui 338 kannua, toiseen 147. Kun kumpikin kiehuisi yhtä aikaa, kaupungin markkinamiehet saisivat juotavansa läheltä eikä Viipurista asti.

Laskut eivät pitäneet. Pannut kiehuivat, mutta raha haihtui nopeammin kuin höyry. Laitos meni vararikkoon ja siirtyi kauppias A. Ruotzille. Kaupungin porvarit ja talonomistajat myönsivät hänelle 21. joulukuuta 1867 oikeuden rakentaa tehdas uudelleen. Kukaan ei silloin arvannut, että se lyhyt päätös sitoisi saaren kädet seuraavaksi puoleksi vuosisadaksi.

Paperit ja todellisuus kulkivat saarella eri tahtia. Kaupungin kirjojen mukaan tehdas oli ollut kauppias A. Kravatinskin hallussa jo vuodesta 1863, ja hänen kuoltuaan perikunnan. Rouva Kravatinsky hallitsi saaren eteläosaa kuin omaa pihaansa. Lesket, ajatteli moni lappeenrantalainen, näyttävät viihtyvän tällä saarella.

1890-luvun alussa tehtaan osti joensuulainen Parviainen & Co, joka myi sen kauppaneuvos Åkerstedtille. Häneltä sen sai opettaja Mikko Sinkkonen. Sinkkonen oli mies, joka uskoi puuhun enemmän kuin viinaan. Hän muutti tehtaan puusepänverstaaksi ja rakensi viereen sirkkelisahan. Saarella kuultiin ensimmäisen kerran terän laulu.

Sinkkonen ei ehtinyt nauttia siitä kauan. Vuosisadan vaihteen taantuma vei yrityksen vararikkoon 1902. Mutta saari oli kuullut äänen, eikä se enää unohtanut sitä.

Saha, jota ei tullut

Ensimmäinen, joka näki mielessään sahan tuolla saarella, oli viipurilainen kauppaneuvos K. Jakoleff. Vuonna 1874 Luukkaanniemen saha Lappeella oli palanut, ja Jakoleff käveli Pikisaaren rantaa hattu kädessä. Hän katsoi viinatehtaan seiniä ja näki niiden läpi raamit, tukkilautan ja lotjat.

Suunnitelma jäi pienelle paperille. Mutta ajatus jäi ilmaan, ja seuraavat tulivat isompina.

Syksyllä 1889 kaupungin valtuusmiesten pöydälle tuli kirje Norjasta. Toiminimi T. & J. Salvesen tarjoutui ostamaan Piki- ja Katajasaaret ja rakentamaan niille suuren sahalaitoksen. Valtuusmiehet pyysivät 7. marraskuuta rahatoimikamarilta lausunnon. Joulukuun 11. päivänä he pyysivät sitä myymään saaret huutokaupalla.

Rahatoimikamari kaivoi esiin vanhat paperit. Kenen saari oikeastaan oli?

Valtuusmiehet kysyivät, millä oikeudella rouva Kravatinsky hallitsi viinatehtaan aluetta.

Maistraatti vastasi kuivasti: kaupungin porvarit olivat 21.12.1867 antaneet kauppias Ruotzille oikeuden tehtaan rakentamiseen. Vanha päätös piti. Saarta ei voinut myydä.

Kaupunki tarjosi norjalaisille vuokraa kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Salvesenit laskivat investointiensa suuruuden ja kieltäytyivät kohteliaasti. He rakensivat sahansa Lauritsalaan, Lappeen kunnan puolelle. Ja siitä tuli suuri. Pian nähtiin, kuinka järven toisella rannalla savupiippu kohosi .

Vuosi 1902 toi vielä yhden yrityksen. Kauppias M. Korniloff anoi 4. marraskuuta saarta ja sen ympärysvesiä vuokralle viideksikymmeneksi vuodeksi. Asia jätettiin pöydälle ”tarkempien tietojen puuttuessa”. Se oli Lappeenrannan valtuuston tapa sanoa: ei vielä.

Lopulta valtuusto kyllästyi odottamaan. Se määräsi rahatoimikamarin vuokraamaan Pikisaaren ja Pallon Lepikon. Kamari päätti 21. huhtikuuta 1903 pitää huutokaupan saman kuun viimeisenä päivänä kello kuusi illalla.

Huutokauppa

Konsuli Uno Anders Mustonen tuli Viipurista junalla ja käveli asemalta kaupunkiin kepin kanssa, vaikka ei sitä tarvinnut. Hän oli pieni, tukevahko mies, 46-vuotias, ja hänen takkinsa oli räätälöity paremmin kuin kenenkään muun koko kaupungissa.

Portugalin varakonsuli Uno Mustonen

Lappeenranta ei ollut hänelle vieras. Hänen äitinsä Lovisa Aurora oli raatimies Bror Lindegrenin tytär juuri täältä. Lapsena hän oli kuullut äidiltään kertomuksia linnoituksesta, markkinoista ja järvestä, joka oli niin suuri, ettei sen toista rantaa nähnyt.

Vuoden alussa hän oli menettänyt sahansa. Kesälahden Riihiniemeen rakennettu kaksiraaminen höyrysaha oli palanut tammikuun pakkasissa. Se oli ollut kolme vuotta pystyssä ja käynyt niistä vain murto-osan. Nimismies Ståhlbergin raporttiin oli kirjattu lyhyesti: ”Sahoja ei löytynyt, kun Riihiniemen saha hävisi tulipalon kautta.” Mustonen ei surrut sahaa. Hän suri sen sijaintia. Riihiniemestä oli Saimaan kanavalle lähes kaksisataa kilometriä vettä, eikä rautatie kulkenut Kesälahden kautta. Viipurin puutyötehdas ja laatikkotehdas tarvitsivat lautaa, ja vienti tarvitsi kanavan.

Uno Mustonen oli aloittanut liiketoimensa, jossa hänellä oli ollut väkijuomien vähittäiskauppa, jonka hän sittemmin möi kauppias Grönroosille. Vuonna 1879 hän oli solminut avioliiton pietarilaisen pörssimeklarin Alexander Bruunin tyttären Mary Emelien kanssa. Vuonna 1898 pariskunta muutti Viipuriin.

Kun Mustonen kuuli, että saari oli vuokrattavana, hän osti junalipun samana päivänä. Huutokauppa pidettiin 30.4.1903.

Rahatoimikamarin virkamiehet N. Tammelin ja Frans Gestrin olivat laatineet tarkan vuokrakontrahdin, jonka ehdot luettiin huutokaupan aluksi.

Mustonen huusi rauhallisesti, kuin olisi kahvia tilannut. Kun vasara laski, hänen tarjouksensa oli korkein: kaksisataaviisitoista (215) markkaa vuodessa, korotetaan kunkin kymmenen vuoden kuluttua kahdellakymmenellä prosentilla. Joku salin perällä vihelsi hiljaa. Toinen mutisi, että viipurilaiset ostavat koko kaupungin ennen pitkää.

Kontrahti kirjoitettiin samana iltana kahtena yhtäpitävänä kappaleena. Tammelin luki sen ääneen, ja Mustonen kuunteli pää hieman kallellaan.

Vuokra nousisi kahdellakymmenellä prosentilla joka kymmenes vuosi. Maata sai käyttää vain sahalaitokseen. Saaren kasvavat puut kuuluivat kaupungille, eikä niitä saanut kaataa ilmoittamatta. Tukkien vesivarasto mitattaisiin konehuoneen järvenpuoleisesta nurkasta Kariniemen kärkeen, ja se oli ympäröitävä paaluin ja puomein.

Rannoille oli rakennettava kirstut, ”niin ettei sahanmuhaa eikä muitakaan turmion aineita pääse rantavesiin kalain menestymistä ja kalanpoikain kasvamista haittaamaan”.

Kaupunkilaiset saivat edelleen ottaa savea saaren rannoilta. Kaikki sahan tarpeet oli tuotava kaupungin satamapiirin kautta, ja siitä maksettaisiin satamamaksu. Sitä kohtaa Mustonen ei kommentoinut.

Tammelin ja Frans Gestrin allekirjoittivat rahatoimikamarin puolesta. Mustonen otti kynän ja kirjoitti alle tasaisella käsialalla:

Yllä olevan kontrahdin sitoudun täyttämään. Uno Mustonen.

Palaneet raamit

Heikki Makkonen oli viisitoista, kun hänet lähetettiin hakemaan kuollutta sahaa Kesälahdelta.

Riihiniemen rauniot olivat lumen peitossa. Hirret olivat palaneet hiileksi, katto romahtanut, mutta raskas rauta oli jäänyt. Raamit seisoivat mustina ja vinossa kuin kaksi vanhaa konkeloa, jotka eivät suostu kaatumaan. Heikki kosketti toista kintaalla, ja noki tarttui villaan.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Pikisaaren isännöitsijä, yli-insinööri Väinö Immonen, totesi, että palossa raamista katoavat liiat jännitykset. Matka oli pitkä ja taakka raskas. Hevoset höyrysivät ja reet natisivat.

Syksyllä Mustonen oli toimittanut maistraatille piirustukset: kaksiraaminen sahalaitos puusta asvalttihuopakatolla, konehuone kivestä rautalevykatolla. Joulukuun 15. päivänä 1903 saarelle saapuivat katselmukseen Kaupunkien Yleisen Paloapuyhtiön asioitsija O. Th. Ståhl ja kunnallisneuvosmies Emil Modée. He mittasivat, katsoivat paperia ja katsoivat rantaa.

He totesivat paikan soveltuvaksi, ja Modée kirjasi sen syynitodistukseen.

Tammikuun 11. päivänä 1904 maistraatti kokoontui. Virkaa tekevä pormestari Robert Näkki laati pöytäkirjan, ja samat kaksi herraa istuivat hänen vieressään. Päätös oli puoltava, mutta lopullinen sana kuului läänin kuvernöörille. Paperit lähetettiin Viipuriin.

Saarella ei odotettu. Talven aikana rantaan nousivat perustukset, konehuoneen kivimuuri ja sahan runko. Riihiniemen noki hangattiin raameista, ja ne nostettiin paikoilleen. Joku rakennusmestari oli piirtänyt koneiston, ja sen tunsi: hihnoja ja akseleita oli joka suuntaan, kuin hämmähäkki olisi kutonut verkkonsa raudasta.

Toukokuun 16. päivänä lääninhallitukselta tuli kirje. Hakemus palautettiin. Läänin arkkitehti Ivar Aminoff ei voinut hyväksyä piirustuksia, koska ne oli toimitettu sinikopioina. Niiden piti olla ”piirustettuna joko paperille tai kalkkeerauskankaalle värien kanssa”.

Piirustukset tehtiin uudelleen kalkkeerauskankaalle kahdella värillä. Ne ovat säilyneet. Kuvernöörin lupaa ei ole koskaan löydetty.

Pikisaaren sahan asemapiirros ja konttorirakennus.

Pikisaaren sahan pääpiirustus.

Ensimmäinen tukki

Kesäkuussa 1904 Saimaa oli tyyni ja kirkas, ja Pikisaaren rannassa kellui ensimmäinen tukkilautta. Uitto tehtiin lautoissa, nippuja ei tunnettu. Paksuimmat puut olivat yli metrin läpimitaltaan, ja ne oli veistettävä kirveellä ennen kuin ne mahtuivat raamiin.

Konehuoneessa lämmittäjä Paavo Lipponen syötti pesää aamuviidestä asti. Vesi tuli Saimaasta ränniä pitkin, ja kattila alkoi vihdoin puhista. Masinisti Otto Naukkarinen kuunteli sitä kuin lääkäri potilaan rintaa. Hiukan sivummalla seisoi ”lihava” Manu Saarelainen kädet puuskassa ja odotti, että joku tekisi virheen.

Sahan hoitaja, valttari Gustaf Vilhelm Hartikainen, käveli rantaan ja takaisin. Hän oli 52-vuotias, Peron sahanomistajan poika, ja oli tehnyt työtä Vekrotniemen sahalla Viipurissa. Pallonlahden sahan osuudesta hän oli luopunut tullakseen tänne. Hän tiesi, mitä oli panemassa peliin.

Sahassa oli kaksi raamia: tuplaraamiin mahtui kaksi tukkia rinnakkain, enklaraamiin yksi.

Konttoristi Uuno Turunen, Rautalammin poika, seisoi kynä korvan takana ja muistikirja kädessä, valmiina kirjaamaan ensimmäisen lankun. Seppä Seppo Turtiainen oli tarkastanut jokaisen pultin itse. Hänen sääntönsä tunnettiin jo: kukaan ei lähde töistä ennen häntä. Viilari Kosti Salminen oli teroittanut terät edellisenä iltana ja näytti siitä asti siltä kuin ei olisi nukkunut.

Heikki Makkonen oli tullut ovelle katsomaan. Kukaan ei ajanut häntä pois.

Sahurit, Salmisen veljekset, työnsivät ensimmäisen tukin vaunulle. Naukkarinen avasi venttiilin. Hihnat lähtivät liikkeelle yksi kerrallaan, akseli akselilta, ja koko rakennus alkoi väristä. Riihiniemestä tuodut raamit, vielä hiukan nokiset kulmistaan, nousivat ja laskivat.

Tukki osui teriin. Ääni oli korkeampi kuin Heikki oli odottanut, raastava ja laulava yhtä aikaa. Purua lensi kuin lunta. Toisesta päästä tuli ulos valkoista, märkää puuta, ja ilma täyttyi pihkan tuoksusta. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen saari ei haissut tervalle eikä viinalle vaan tuoreelle männylle.

Turunen kirjoitti jotain muistikirjaansa.

Samana kesänä hankittiin pikkuhinaaja, joka sai nimen Pikisaari. Sen ohjauslaitteet oli asennettu koneen päälle, joten sitä saattoi kuljettaa kaksi miestä. Päälliköksi pantiin Heikki Makkonen, kuusitoistavuotias, apunaan vain lämmittäjä. Hän siirteli tukkeja vesivarastolla ja tunsi itsensä amiraaliksi. Seuraavana kesänä hän ajoi jo Kallavedelle asti hakemaan tukkeja.

Konsulin saha

Konsuli ei asunut sahallaan. Hän asui Viipurissa, Sittsaarella, korkealla mäellä vastapäätä Huusniemeä, Portugalin varakonsulin vaakuna oven yllä. Pikisaarelle hän tuli harvoin, ja kun hän tuli, siitä puhuttiin viikkoja.

Arki pyöri ilman häntä. Työpäivä oli kymmenen tuntia, myös lauantaisin. Aamupäivällä syötiin puoli tuntia, iltapäivällä tunti. Saha kävi kahta löysiä. Lossarit kantoivat raameista tulevan tavaran kanttarien pöydälle, repsikat ja sortteerimiehet lajittelivat, ja rimankarrääjiä ja apupoikia oli niin monta, ettei kukaan osannut sanoa lukua. Naiset leimasivat lautoja ja pitivät sahan läpi kulkevat ratakiskot puhtaina. Rimat ajettiin hevosella sahan ympärille, ja niistä tuli vuosi vuodelta leveämpi laituri.

Lautatarhalla työskenteli Korhosen isä. Hän oli käynyt rippikoulun Liperissä samaan aikaan kuin nuori Uno Mustonen, ja juuri siksi hänet oli kutsuttu tänne. Hän kantoi ukkolankkuja, kolmen tuuman paksuisia, joita harva jaksoi nostaa.

Sortteerin Antti Kilpeläinen ei osannut kirjoittaa, mutta hänen vaimonsa Tatjana, omaa sukua Rastsoff, puhui useita kieliä. Kun lotjan mukana tuli miehiä, joiden puheesta kukaan ei saanut selvää, Tatjana haettiin leimauspöydän ääreltä tulkiksi. Hän pyyhki kädet esiliinaan ja puhui, ja asiat selvisivät.

Valmis tavara vietiin soimilla Rapasaaren puolelle ja sieltä lotjilla Saimaan kanavan kautta Viipuriin. Satamakonttorin kirjoissa lotjilla oli nimet: Taimi 6, Taimi 8, Aino, Urho, Vesta, Jyry. Niitä vetivät höyryalukset Storm King ja Imatra.

Kerran tuli kiire. Viipurin redillä odotti iso valtamerialus, onkari, ja jokin dimensio oli jäänyt vajaaksi. Lotja lastattiin niin täyteen kuin laidat sietivät, ja hinaaja lähti vetämään sitä yksin. Kanavan sulut avattiin valmiiksi, ja matka jatkui ilman yhtään pysähdystä. Heikki Makkonen oli mukana. Laivan kyljessä odotti miehiä, jotka olivat mustempia kuin kukaan, jonka hän oli koskaan nähnyt. Kannella käveli iso musta koira, ja keulassa kaakattivat kanat kopissaan.

Vuonna 1907 saha kävi parhaimmillaan. Kuusikymmentäkaksi työntekijää, heistä kaksi naista. Sataneljätuhatta tukkia. Kolmetuhatta kuutiometriä lankkua ja kolmetuhattayhdeksänsataa kuutiota lautaa. Turunen kirjoitti luvut ja alleviivasi ne kahdesti.

Kaupunki ei ollut yhtä innoissaan. Satamamaksut kertyivät laskuiksi ja laskut muistutuksiksi. Jo ensimmäiseltä vuodelta konsuli oli velkaa yli kolmetuhatta markkaa. Lopulta paperi lähti voudille, ja sen yläreunaan kirjoitettiin sana, jota Mustoset eivät olleet tottuneet näkemään: ulosmitattavaksi.

Konsuli tuli Lappeenrantaan ja majoittui hotelli Patriaan. Mitä sinä iltana tapahtui, siitä kaupungissa on kerrottu monta versiota. Kaikissa niissä on kävelykeppi. Kaikissa niissä hotellin lamput ja ikkunat ovat lopuksi rikki. Kukaan ei muista, mikä hänet suututti. Kaikki muistavat, että hän maksoi vahingot seuraavana aamuna käteisellä ja kohteliaasti.

Rauha ei kestänyt sahallakaan. Sahatyöväen liitto oli perustettu 1906, ja Lappeenrannan osasto oli numero yhdeksän. Kun palkoista ei sovittu, saha seisoi. Kalle Korhonen muisti myöhemmin, että lakko kesti kuukausia ja että konsuli vuokrasi sahan siksi aikaa Loimijoki-nimiselle yhtiölle. Raamit olivat hiljaa, ja Pikisaari haisi taas vain järvelle.

Epilogi: Joulun jälkeen

Kolmantena joulupäivänä 1908 konsuli istui Sittsaaren talon salissa ja luki sanomalehteä. Ulkona satoi lunta Viipurin lahdelle.

Hän ajatteli, kenties, toukokuuta 1877. Isä oli kuollut Joensuussa kello kolme aamuyöllä, kauppaneuvos Antti Juhana Mustonen, itäisen Suomen mahtavin mies, ja seuraavana iltana Uno oli juossut kilpaa Esplanaadilla Janne Cederbergin ja muiden nuorten herrojen kanssa. Kanava oli avattu, pidettiin puheita, ja yö päättyi Neitsyt Svärdin kapakkaan. Raatimies Hirvonen oli kirjannut kaiken päiväkirjaansa. Uno oli ollut kaksikymmentä vuotta ja kymmenen kuukautta vanha, ja koko maailma oli ollut hänen edessään. Kymmenessä vuodessa isän tehtaat ja metsät olivat valuneet vieraisiin käsiin. Mutta Pikisaari oli hänen omansa. Sen hän oli tehnyt itse, palaneista raameista.

Hän laski lehden polvelleen. Sitten hän kaatui tuolilta lattialle eikä enää herännyt.

Uno Anders Mustonen oli 52-vuotias. Hänet siunattiin Viipurin saksalaisessa seurakunnassa, samassa, johon muiden muassa Hackmanit kuuluivat. Hänet haudattiin Sorvalin hautausmaalle. Saattueen kärjessä kulkivat hänen Viipurin tehtaidensa työmiehet, lakit kädessä, ennen herroja.

Lapsia ei ollut. Oli Mary, keskinäinen testamentti vuodelta 1897 ja kokonainen saha järven rannalla, jota hän ei ollut koskaan oppinut hoitamaan.

Keväällä 1909 raamit vielä kävivät. Kesällä ne hiljenivät. Hartikainen oli jo ostanut höyrymyllyn Säiniöltä ja lähti. Vuonna 1910 Pikisaaren saha seisoi kokonaan, ja Saimaan aallot läikkyivät tyhjän vesivaraston puomeja vasten.

Maaliskuun 10. päivänä 1910 Mary Mustonen istui notaarin pöydän ääressä tiukasti kureliivissaan, hiukan pitempänä kuin miehensä oli koskaan ollut. Häntä vastapäätä istuivat kolme miestä: Lauri Tolvanen, Karl Lounamo ja Juho Tikka. Kauppasumma oli viisikymmentätuhatta markkaa. Siitä kolmekymmentätuhatta kuitattiin niin, että ostajat ottivat maksaakseen Maryn sisaren, neiti Adéle Bruunin saatavat.

Mary allekirjoitti. Kynä pysähtyi hetkeksi ennen sukunimeä.

Pikisaaressa joku avasi konehuoneen oven ensimmäistä kertaa vuoteen. Sisällä seisoivat Riihiniemen raamit, nokiset kulmistaan, valmiina. Ne olivat selvinneet yhdestä tulipalosta ja yhdestä kuolemasta. Ne selviäisivät uusista omistajistakin.

Saha oli syntynyt. Tarina jatkuisi ilman konsulia.

Avainsanat: Sahateollisuus; puutuoteteollisuus; Lappeenranta