Viipurin Vaneritehtaan evakkotarina – sodasta uuteen alkuun

Harry Silanderilla oli parinkymmenen vuoden kokemus Vanerialalla hänen perustaessaan Viipurin Faneritehtaan. Tehdas perustettiin Viipuriin Kelkkalan kaupunginosaan vuonna 1937. Alkuvuosia haittasivat poliittisesti epävarmat olot. Pian tulivat eteen evakkotaipaleet ja uuden tehdaspaikan etsiminen.

Kesti melkein kymmenen vuotta ennen kuin Viipurin Faneritehdas Oy pääsi varsinaiseen tuotantovauhtiin, ei kuitenkaan Viipuriin vaan Lappeenrantaan. Nimeä ei kuitenkaan vaihdettu, paitsi että myöhemmin Faneri muuttui Vaneriksi.

Viipurin Faneritehtaan perustaja Harry Silander s. 10.5.1889, k. 16.4.1951.

Pyykkinaru (Viipuri 1937–1939)

Kelkkalan tulitikkutehtaassa haisi yhä rikki, vaikka viimeisistä tikuista oli kulunut kuukausia. Harry Silander seisoi pihalla hattu kädessä ja katsoi rakennuksia, jotka hän oli juuri vuokrannut koneineen päivineen. Hän oli neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha. Parikymmentä vuotta hän oli tehnyt vaneria muiden laskuun, ja nyt hän aikoi tehdä sitä omaansa.

Silander sanoi konttoripäällikkö Atle Torckelille, joka seisoi vieressä kirjanpitokansio kainalossa, että tästä tulisi faneritehdas. Torckel huomautti, ettei tehtaalla ollut vettä. Tehdas oli kuivalla maalla, eikä lähintä rantaa näkynyt mistään ikkunasta. Silander vakuutti, että vesi löytyisi. Se oli aina löytynyt.

Pihalle kaivettiin liotusallas, ja vesi siihen nostettiin kaivosta. Koivutukit makasivat altaassa kuin kuolleet hylkeet, ja muutaman viikon päästä vesi oli ruskeaa ja haisi kuin suo. Silloin allas tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen, ämpäri ja pumppu kerrallaan. Sorvit olivat jääneet tulitikkutehtaalta, lisää Silander osti Eklöfiltä Porvoosta. Ensimmäisenä vuonna tehtaasta lähti puolitoista tuhatta kuutiota vaneria, ja suurin osa siitä matkasi Viipurin satamasta Englantiin teelaatikoiksi.

Silander ajatteli joskus noita laatikoita. Hän kuvitteli niitä Ceylonin ja Assamin plantaaseille, joissa ne täytettiin lehdillä, ja Lontoon varastoihin, joissa ne avattiin. Karjalainen koivu kulki maailman ympäri ja tuoksui lopulta teeltä. Englantilaiset ostajat ottivat kaiken, mitä Viipurin Faneri pystyi toimittamaan, ja vähän päälle. Kumilaatikoita, tupakkalaatikoita, aina vain lisää laatikoita.

Kuivaus oli tehtaan heikko kohta. Tulitikkutehtaan vanhoissa kuivauskaapeissa viilut ripustettiin puukehyksiin, ja ne kuivuivat hitaasti ja kieroon. Silander istui iltaisin konttorissa paperin ja lyijykynän kanssa. Torckel näki hänen piirtävän putkia, rinnakkain kulkevia viivoja, joiden väliin oli merkitty ohuita levyjä.

Silander selitti, että höyry kulkisi putkissa ja viilu puristettaisiin putkien väliin. Viiluja ei tarvitsisi enää ripustaa eikä odottaa.

Kuivaaja tehtiin Lappeenrannan konepajalla, kaksi kappaletta. Silander haki sille patentin ja myi oikeuden yhteen laitteeseen Kalsolle ja toiseen Mahoganylle. Kilpailijat eivät tienneet, miltä kone näytti, eikä Silander kertonut. Kaupungilla kiersi juttu, että Viipurin Faneri kuivatti viilunsa pyykkinarulla. Silander nauroi kuullessaan sen ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen hän kertoi sen itse vieraille ennen kuin kukaan muu ehti.

Raaka-aineesta ei ollut pulaa. Rajajoelta Käkisalmelle ja Säkkijärvelle ulottuvalla alueella ei liikkunut juuri muita koivunostajia. Vuoksenlaakson koivu oli pitkävartista ja oksatonta, sellaista, josta sorvari saattoi puhua kuin hevosmies hyvästä tammasta. Raaka-aineen hankinnasta vastasi Ivar Almark. Hän osti hankintaeriä ja pystymetsiä, ja tukit ajettiin omilla kuorma-autoilla suoraan kannolta tehtaalle. Autoja oli viisi, neljä Reoa ja yksi Ford. Kuljettajat kilpailivat keskenään, kuka ehti ensimmäisenä takaisin pihaan, ja Reo voitti melkein aina.

Satamasta saatiin vielä halvempaa puuta. Saksaan lähtevistä vanerikoivutukeista karsittiin raakit, ja Almark osti ne melkein halkojen hinnalla. Jätteistäkään ei tarvinnut maksaa kenellekään poisviennistä. Suuressa kaupungissa jokainen puunpala meni polttopuuksi viipurilaisten uuneihin.

Vuonna 1939 Silander perusti osakeyhtiön. Osakkeita oli 1 200, ja suurin osa jäi hänelle itselleen. Loput jaettiin konttoripäällikkö Atle Torckelille, raaka-aineen hankinnasta vastanneelle Ivar Almarkille sekä liikkeen helsinkiläiselle agentille Sigfrid Backmanille. Samana keväänä yhtiö osti tontin Saimaan kanavan suulta, paikalta, jossa vesi virtasi järvestä kohti merta. Siellä olisi vettä enemmän kuin mihinkään liotukseen koskaan tarvittaisiin.

Silander kävi tontilla kesäiltana yksin. Hän käveli rantaan ja katsoi, miten kanavan virta kuljetti ohi oksan, sitten toisen. Hän mittasi askelin, mihin sorvaamo tulisi ja mihin kuivaamo. Torckel kysyi myöhemmin, milloin rakennustyöt alkaisivat. Silander vastasi, että ne alkaisivat, kun maailma rauhoittuisi. Poliittisesti epävarmat olot estivät aloittamasta rakennustöitä vielä sinä vuonna.

Maailma ei rauhoittunut. Syksyllä miehiä kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin, ja Reot ja Ford otettiin armeijan käyttöön. Tontti Saimaan kanavan suulla jäi tyhjäksi, ja siihen se jäi.

Häkä ja pilke (1940–1945)

Rauhan tultua maaliskuussa 1940 Kelkkala jäi rajan väärälle puolelle, ja Viipurin Faneritehdas oli yhtiö ilman tehdasta. Sillä oli nimi, osakkeet, kirjanpito ja Torckelin kansio, jota hän oli kantanut kainalossaan koko matkan Helsinkiin.

Helsingissä Silander istui Mahoganyn herrojen kanssa ja puhui lentokonevanerista. Puhuttiin ohuesta, kevyestä ja liimalla kovetetusta levystä, joka kestäisi siivessä ilmavirran ja ammusten sirpaleet. Ajatus ei sinänsä ollut uusi, mutta varhaisten vanereiden heikko kohta oli liima. Sen ajan liimat eivät kestäneet kosteutta eivätkä säänvaihteluita, ja viilut alkoivat irtoilla toisistaan. Ongelman ratkaisi lopulta suomalainen Wilhelm Schaumanin vaneritehdas. Piirustuksia tehtiin ja laskelmia laadittiin, mutta hanke raukesi ennen kuin ensimmäinenkään levy oli puristettu. Silander ei puhunut siitä myöhemmin.

Sitten armeija palautti autot. Reot tulivat takaisin naarmuisina ja yltä päältä mudassa, mutta ne kulkivat. Silander vei ne Mikkelin suunnalle ajamaan kuljetuksia, koska autolla oli tehtava jotakin, ja koska ihmiset, jotka niitä ajoivat, tarvitsivat palkkansa.

Bensiiniä ei ollut. Ja tässä kohtaa Harry Silanderin vanha keksintö heräsi. Jo vuonna 1932 hän oli rakentanut auton puukaasuttimen, kattilan, jossa puu kyteni hapettomana ja antoi moottorille häkää ja vetyä sisältävää kaasua. Silloin kukaan ei ollut kiinnostunut. Kaasutin oli ollut kummajainen, jota virastoissa katsottiin kulmien alta. Nyt joka toisen kuorma-auton kyljessä roikkui kaasutinkattila, ja maantiet haisivat savulle ja tervalle.

Silander totesi Torckelille, että hän oli ollut kahdeksan vuotta liian aikaisin. Se oli keksijän kohtalo.

Välirauhan aikana hän kehitti uuden suodattimen. Kaasu kulki ensin kuivan suodattimen läpi ja sitten veden läpi, ja vesi sitoi noen ja tervan, jotka muuten tukkivat moottorin. Laite tehtiin pellistä. Se oli halpa valmistaa ja helppo asentaa, ja yhtiö eli sillä. Torckel kirjasi tulot kansioon ja totesi tyytyväisenä, että ensimmäistä kertaa vuoden 1939 jälkeen sarakkeet olivat mustalla.

Elokuun lopussa 1941 Viipuri vallattiin takaisin. Silander palasi kaupunkiin ja käveli kanavan suulle. Tontti oli paikallaan. Kanava virtasi kuten ennenkin, mutta rannalla oli kranaattikuoppia ja ruostunutta piikkilankaa.

Tehdasta hän ei rakentanut. Sen sijaan hän laski tontille sirkkelin. Vuonna 1939 ostetuista pystymetsistä oli suuri osa jäänyt kaatamatta, ja nyt ne hakattiin. Hyvät tukit myytiin muille yhtiöille, ja huonompi puu ja halot sahattiin pilkkeiksi armeijan autojen kaasuttimiin. Pilkkeet kuivattiin ensin ja sitten sirkkelöitiin nyrkin kokoisiksi kappaleiksi, joita kaasutinkattilaan sai syöttää kourallisen kerrallaan.

Miehiä oli kuljettajat mukaan lukien kymmenen. Suurin osa heistä oli sotavankeja. He tulivat aamuisin vartijan kanssa ja lähtivät illalla, ja heidän kielensä sekoittui sirkkelin ääneen niin, että Silander oppi kuulemaan siitä vain sävelen. Eräs heistä, nuori mies, jolla oli jostakin ihmeestä tallella kunnon puukko, vuoli tauoilla pilkkeistä pieniä hevosia. Niitä kertyi sahan reunalle rivi, ja jonakin aamuna ne olivat poissa. Kukaan ei kysynyt, minne.

Kesäkuussa 1944 rintama murtui Kannaksella. Lähdössä ei ollut aikaa pakata muuta kuin se, mikä mahtui autoihin. Torckelin kansio oli mukana nytkin.

Tällä kertaa tie vei Hämeenlinnaan. Sarion kaupunginosasta löytyi vuokratontti Häme Faneritehtaan naapurista, ja siellä pilkkeen teko jatkui. Naapurin sorveista kuului tuttu ääni, pyörivän tukin ja terän laulu, ja Silander pysähtyi joskus kuuntelemaan sitä aidan takana.

Sitten tuli tulipalo. Kuivat pilkkeet syttyivät kuin tulitikut, ja aamulla tehtaasta oli jäljellä musta läiskä maassa ja vääntynyt sirkkelinterä. Silander seisoi raunioiden reunalla kauan. Polttoainetilanne oli muutenkin paranemassa, ja bensiini palaisi kohta teille. Pilkkeen aika oli ohi.

Silander päätti, että he tekisivät taas vaneria.

Torckel ei kysynyt mistä eikä millä rahalla. Hän tunsi miehen jo liian hyvin. Hän kysyi vain, mihin. Silander vastasi, että Saimaalle. Sieltä he olivat aina ostaneet koivua, ja sieltä he olivat jo ennen sotaa kyselleet tehtaan paikkaakin, muun muassa Joutsenosta.

Keihään paikka (Lappeenranta 1946–1951)

Lappeenrannan kaupunki myi tontin Tyysterniemen eteläreunasta vuonna 1946. Alue oli tasainen ja nurmettunut, ja sen kärjessä Saimaa oli niin leveä, että siihen mahtuisi uittamaan suuremmankin tukkilautan. Silander käveli kentän yli ja tunsi saman kuin kerran Viipurin kanavan suulla: vettä riittäisi.

Kaupungin vanha mittamies, joka näytti hänelle rajapyykit, pysähtyi keskelle kenttää ja potkaisi nurmea ja sanoi, että siihen se oli iskeytynyt. Kun Silander kysyi mikä, mittamies kertoi Jonni Myyrän keihäästä.

Tyysterniemi oli ollut lappeenrantalaisten kansanpuisto. Tuolla paikalla oli ollut juhlakenttä. Kesäisin siellä oli tanssittu ja pidetty ulkoilmajuhlia, torvisoittoa, kuorolaulua ja juhlapuheita. Kerran sinne oli tullut näyttämään taitoaan Myyrä, Savitaipaleen poika, joka sittemmin voitti olympialaiset kahdesti. Kaikki olivat seisoneet rannassa. Keihäs oli lentänyt niin pitkälle, että lapset juoksivat sen perään kuin koira kepin, ja se oli jyskähtänyt maahan juuri siihen kohtaan, jossa mittamies nyt seisoi.

Silander katsoi kohtaa. Siinä ei ollut mitään muuta kuin ruohoa. Silander sanoi, että sitten siihen tulisi sorvi.

Viipurin Vaneritehdas Oy, tehdasalue. Valokuva Kuvapaja 1968. Lappeenrannan museot.

Aluksi tehdas oli kuin leiri. Armeijalta ostettiin neljä parakkia konttoriksi ja asunnoiksi, ja Hangosta tuotiin kaksi kenttätallia, joihin sorvi ja höyrykattila sijoitettiin. Sorvi oli ostettu Heinolan Fanerilta ja kattila Porvoosta. Kattila oli ollut laivassa, ja sen kyljessä näkyi vielä maalattu numero. Kun se ensimmäisen kerran sai paineen, koko talli tärisi ja joku huusi, että nyt lähdetään merelle.

Talleissa sorvattiin viilua. Sitä myytiin puusepille ja Heinolaan, mutta vaneriksi asti tuotanto ei aluksi yltänyt. Pääomaa ei ollut, ja pelkkä viilu oli epävarmaa kauppaa, aina riippuvaista siitä, halusiko joku toinen jalostaa sen. Torckel laski kansionsa sarakkeita ja huokasi.

Vanhassa parakissa tehtiin viilua, joka kuvassa kulkee vasemmalla olevasta sorvista. Tyttö keskellä rullaa sitä telalle, joka siirretään oikealla olevan leikkurin eteen tyhjän telan paikalle purettavaksi ja leikattavaksi. Tuntematon valokuvaaja.

Iltaisin, kun sorvi oli pysähtynyt, Silander istui parakin portailla ja katseli lahden tyvelle. Hän oli alkanut kysellä paikan historiaa, ja hänelle kerrottiin enemmän kuin hän oli osannut odottaa. Niemi oli saanut nimensä kruununvouti Kaarle Dysteristä, joka oli asunut virkatilallaan tällä paikalla 1600-luvun lopulla. Dysterin poika Benjamin oli tullut kuuluisaksi koko Ruotsin valtakunnassa. Hän oli väittänyt olevansa Kaarle XII, joka ei muka ollutkaan kaatunut, vaan pelastunut ja palannut salaa Tukholmaan. Benjamin oli joutunut vankilaan ja häpeäpaaluun ja kuollut lopulta Danvikin hourujenhoitolassa vuonna 1730.

Silander, joka oli itse ollut koko ikänsä vain itsensä, ajatteli miestä, joka ei tyytynyt olemaan itsensä. Hän ajatteli pappilaa, joka oli seissyt Dysterin jälkeen, ja komministeri Bergsteiniä, joka oli kirjoittanut saarnojaan samassa iltavalossa. Hän ajatteli venäläistä soutulaivastoa, jonka tukikohta ja korjauspaja olivat olleet tässä, kun raja kulki aivan lähellä. Ja hän ajatteli kruununvouti Carl Soldanin poikaa August Fredrikia, joka oli lapsena juossut tällä niityllä, käynyt kadettikoulun ja sota-akatemian, karannut Venäjän armeijasta Amerikkaan ja palannut lopulta Suomen Rahapajan ensimmäiseksi johtajaksi.

Silander sanoi Torckelille, että tältä niemeltä oli aina lähdetty ja aina oli myös palattu. Torckel huomautti, että he olivat tulleet toisinpäin: he olivat lähteneet Viipurista ja tulleet tänne. Silander myönsi sen. Ehkä juuri siksi paikka sopi heille.

Sydän petti seuraavana talvena. Infarkti tuli kesken työpäivän, ja Silander makasi viikkoja sairaalassa katsellen kattoa. Kun hän pääsi kotiin, hän tiesi, mitä lääkäri ei ollut sanonut ääneen. Vuonna 1948 hän myi tehtaan Heinolan Faneri Oy:lle. Nimi säilyi. Viipurin Faneritehdas jatkoi Lappeenrannassa, kaukana kaupungista, jonka nimeä se yhä kantoi, ja joka nyt oli toisen valtion hallussa.

Kaksi vuotta myöhemmin Silander vetäytyi kokonaan yksityiselämään. Paikalliseksi johtajaksi tuli diplomi-insinööri Kalle Manninen. Samana vuonna, 1950, parakkien keskelle alkoi nousta tiilinen tehdas: viilu- ja viimeistelyosastot, pistoraide ja voimalaitos. Valokuvassa, joka siitä vuodesta on säilynyt, uudet seinät kohoavat vanhojen parakkien keskeltä kuin aikuinen lasten joukosta.

Harry Silander kuoli huhtikuussa 1951. Hän oli kuusikymmentäyksi. Kuolinilmoituksessa ei mainittu pyykkinarua, puukaasutinta eikä Kelkkalan liotusallasta. Mutta tehtaalla vanhat miehet kertoivat niistä vielä vuosia, ja nuoremmat kuuntelivat ja luulivat, että puolet oli keksittyä.

Ilmakuva Tyysterniemestä vuodelta 1961. Etualalla Viipurin Vaneritehdas, keskellä Rikkihappotehdas. Lappeenrannan karttapalvelut.

Lähteet

• Viipurin Vaneritehdas, muistio.
• Jonni Myyrä, Wikipedia: syntymäpaikka Savitaipale, olympiavoitot ja ennätykset
• Könönen, Terho A.: Pikisaaren saha 75 vuotta. Pohjois-Karjalan kirjapaino Oy, Joensuu 1979, s. 123–133.